Ei vieläkään jäniksiä

Kymmenen päivää on mennyt, eikä etupihalle dumpattu salaatinjämä ole edelleenkään kelvannut jäniksille.

Sen sijaan se alkaa näyttää ihan syöntikelpoiselta, näin ihmissilmin (ja -suin)!

Kuka söi basilikan

Jossain on nyt todella hyvänmakuisia ötököitä, mutta missä?

Myöskään etupihan salaattikokeilu ei ole äärettömän hyvinvoiva. Takapihan helteet ja aurinko ei juuri tunnu salaattiressua enää lohduttavan.

Tilli on päätynyt kruunutilliksi sekä etu- että takapihalla. Parsakaalin lehtien väritys on harmaaseen ja valkoiseen viehtyneelle mieluisa yllätys. Itse kaalista ei ole toistaiseksi tietoakaan.

Kurkku on alkanut kukkia! Löysin myös yhden (1) pienenpienen kurkunalun! Joka kukasta ei siis tule kurkkua, vain niistä, joiden juuressa on pieni pullistuma. Eikä niistäkään ole aiempien kokemusteni mukaan jokaisesta ihan syöntikokoista tullut.

Sitruunamelissa näyttää tykkäävän helteistä ja on kasvattanut lähes kämmenen kokoiset lehdet. Kuvassa taka-alalla hengaileva palsternakka on sekin jo kunnioitettavan kokoinen. Kun vain tietäisi, onko siellä sitä palsternakkaa... Viime kesän perunakatastrofi (kaksimetriset naatit, ei ensimmäistäkään perunaa) hiipii vääjäämättä mieleeni.

Punajuuria on sentään tulossa. Sen näkee.

Optimisti näkee oikean laidan fenkolissa ihan pikkiriikkisen fenkolinalun. Siis todella optimisti. Fenkolien viereen kasvanut kasvi, josta en tiennyt onko se fenkoli, tilli vai rikkaruoho, on nyt tunnistettu. Se on tilli. Istutin tillit istutusnauhassa, joka on siis paperinen nauha, jonka sisällä tillin siemenet ovat. Nauha laitetaan sellaisenaan multaan. Miten olen voinut onnistua sössimään yhden tillin ihan eri puolelle pihaa?

Rosmariini kasvaa hyvää tahtia ja sitä tuhotaan marinadeissa jatkuvasti. Naapurin ruukuissa olevat ihmisen pään kokoiset rosmariinipuskat talvehtivat pihalla ruukuissaan niillä sijoillaan. Aion yrittää samaa.

Myös timjamia käytetään marinadeissa, usein rosmariinin kaverina. Myös basilika-timjamiyhdistelmää on kokeiltu.

Salvia tuntuu viihtyvän, mutta ottaa aika rennosti. Väliäkö tuolla, se vain on vähän ikävää, että lehdet ovat ihan mullassa ja ne pitää pestä varsin huolellisesti ennen käyttöä.

Korianteri pääsi salvian kanssa kuvaan vain puolivahingossa, koska se kynittiin palattuamme muutaman päivän lomalta. Se oli kasvattanut muutaman oikein tukevan ja komean kukkavarren, jotka piti kyniä pois. Loppuosa korianterista on ottanut salviasta mallia ja lepäilee multaa vasten.

Tahmea teriyakipossu grillistä

Tälle annan vahvan suosituksen, mutta ehdollisena: keittoliemen maustamisessa ei kannata säästellä. Kannattaa myös varata hammastikut lähistölle.

Grillattu teriyakiporsas

600 - 800 g luutonta porsaankylkeä
vettä
3 cm:n ja 2 cm:n palat inkivääriä
1 chili
2 rkl suolaa
2 rkl sokeria
sitruunamehua
1 dl soijakastiketta
1 dl miriniä

Laita kylki kattilaan ja lisää vettä niin, että liha on kauttaaltaan veden peitossa. Kuori ja paloittele 3 cm inkivääriä. Paloittele chili. Lisää inkivääri, chili, sokeri ja suola kattilaan ja keitä noin 2 tuntia. Anna lihan vetäytyä liemessä keiton jälkeen vielä puolisen tuntia.

Sillä aikaa voit tehdä kastikkeen. Kuori ja pilko inkivääri. Laita kattilaan soija, inkiväärit, mirin ja reilu loraus sitruunamehua. Keitä kasaan, kunnes kastiketta on jäljellä noin 1,5 dl.

Nosta liha liemestä ja leikkaa reippaiksi siivuiksi. Sivele siivuille kastiketta ja grillaa kuumassa grillissä hiukan rapeiksi. Tämä osuus on varsin nopea.

Kaupasta ei luutonta kylkeä löytynyt, ei sen puoleen luullistakaan. Tähän tarkoitukseen ribsit eivät ole paras mahdollinen, vaan homma kaipaa vähän paksumpaa lihapalaa. Tällä kertaa sen virkaa toimitti kassler, joka kypsyi niin, että siivujen tekeminen jätettiin suosiolla väliin.

Keittoliemi ei varsinaisesti antanut lihalle makua, joten ensi kerran kokeiluun liemeen on keksittävä jostain lisää makua. Mistä se keksitään on vielä keksimättä.

Ei kesällä liho

Kun kuumalla ei tee mieli syödä mitään. Aamiaisen jälkeen alkaa nihkeys, joka ei pääty vielä illallakaan. Helpompaa on, jos voi olla töissä ja töissä on ilmastointi. Vaan lomalle usein ilmastoinnin vaikutus ei yllä ja on vain yritettävä sietää sekä hikistä itseä että hikisiä muita.

Lounaan virkaa tekee usein smoothie, joka palvelee riittävän monta tarkoitusta. Viileä smoothie jäähdyttää, mukana tulee kaikenlaista tyypillisesti toivottua kuten vitamiineja ja muita pienpartikkeleita ja lisäksi valtavat määrät vettä kaipaava kroppa saa vettä maukkaassa muodossa.

Tämän illan hätäratkaisuna toimi salaatti.

Pinaatti-mozzarellasalaatti

pikkupinaatin lehtiä
pieniä mozzarellapalloja
ilmakuivattua kinkkua
pinjansiemeniä
tuoretta basilikaa
hunajamelonia
balsamicoa

Kaikki silpuksi tai paloiksi, sekaisin ja balsamicoa päälle.

Pikkupinaatti on niin miedon makuinen, ettei ylikorostu millään tavalla. Itse asiassa, on niin mauton, että jos olisi ollut vähänkään flegmaattisempi kasvi, olisi unohtanut sitä syövänsäkään. Hunajameloni puolestaan tuo kaivattua nestettä ja raikkautta, kinkku suoloja, juusto tukee mielenterveyttä ja käsittääkseni kaikenlaiset siemenet ja pähkinät on erittäin suositeltavia terveellisen ruokavalion näkökulmasta.

Tässähän on siis käytännössä lähinnä lautasellinen hyvänmakuista ikuista nuoruutta. Kelpaa minulle.

Hiipivä viherrys...

... valloittava korianteri.

Talous havainnoi korianterin villiintyneen käsittämättömään kasvuun. Ja korianterilla tarkoitan sitä ruokakaupasta roudattua ruukkuyrttiä, joka vastoin kaikkia odotuksia päätti nauttia suomalaisesta suvesta paikallisella takapihalla ihan koko rahan edestä.

Tuli aika harventaa vauhko yrtti. Viimeiset kaksi päivää ruokavalio on koostunut lähinnä korianterista. Eilen se päätyi burgereiden väliin yhdessä jäännösmozzarellan kanssa. Pisteet burgerikorianterille, joka maistui burgerissa selvästi, toisin kuin jäännösmozzarella, jonka olemassaoloa ei olisi havainnut, jossei olisi omin silmin nähnyt.

Vieläkään en osaa sanoa oliko korianteri hampurilaisen sisällä hyvä vai huono asia. Kokeile itse. Minä olen sanaton.

Tänään korianteri näytti pääroolia grillimakkaran kylkeen paahdetun maissin seurana. Siinä se on ennenkin toimivaksi todettu, yllätyksiä ei tullut vastaan tälläkään erää. Kummallisen piirteen tämä muuten ihan liian tasapainoinen ateria sai salaatista, jossa feta oli liian suolaista ja johon oli upotettu basilikaa, joka myöskin joutui harvennustoimenpiteiden uhriksi. Ja kuten ehkä arvaattekin, se oli juuri se kaupasta ostettu ruukkubasilika, josta puhun. Se kalliista taimitarhasta ostettu on edelleen niin säälittävän kokoinen, ettei sitä raski syödä.

Niin ja se etupihan salaattiruukkukokeilu on päättynyt. Tai vaihtunut toiseen salaattiruukkukokeiluun. Lehtisalaatti ei jaksa itää etupihan vähäisessä auringossa, joten roudasin ruukun takapihan puolelle päivää paistattelemaan. Takapihalla ollut, jo syöty ja vähän nahkean näköiseksi mennyt salaattiruukku puolestaan päätyi etupihalle siinä toivossa, että jänikset kävisivät syömässä salaatit pois.

Kaksi päivää mennyt. Vain naapurin kolmevuotias on havaittu salaattiapajilla.

Ei tämä nyt ihan suunnitelmien mukaan mene

Kurkunsiemeniä viljelin viljalti, kolme tainta suvaitsee tällä hetkellä kasvaa. Mukavaa silti, että kasvu on jo hyvällä tolalla ja kasvit alkavat jo näyttääkin kurkuilta. Nyt jännityksellä kukintaa ja kurkunalkuja odotellessa.

Muutama punajuurikin on alkanut tekeytyä! Osa samaan aikaan istutetuista on edelleen sirkkalehtivaiheessa. Vierekkäin kasvavat, missä vika?

Porkkanoilla on sama meininki: etualan tiivis vihreä pöpelikkö on samaan aikaan istutettua porkkanaa, kuin kuvan surkeat rääpäleetkin. Sama laatikko, sama aika, sama multa, sama sää. Ei tämä nyt miltään suunnattomalta porkkanasaaliilta kyllä näytä.

Fenkolit ovat kasvaneet mukavasti korkeutta. Nyt odottelen enää sitä fenkolia. Fenkoleiden vieressä kasvanut tunnistamaton taimi, joka muistutti myös tilliä, on sekin kasvanut. Enkä edelleenkään tiedä onko se tilli, fenkoli vai rikkaruoho.

Huippufarmari hommissa!

Jos se näyttää laihalle...

... se myös suurella todennäköisyydellä sitä on. Nimittäin ruokaohje. Annoin itseni hairahtua mansikoiden, mozzarellan ja salvian johdattelemana kuvittelemaan, että urkkalehden laihisohje voisi olla hyvä.

Ohjeessa oli lopulta monia kohtia, joiden olisi pitänyt varoittaa sumutorven lailla, mutta aurinko oli kai pehmittänyt pään.

Mozzarella-lihakääryleet

100 g mansikoita
200 g parsakaalia
4 ohutta naudan sisäfilepihviä
100 g mozzarellaa
tuoreita salvianlehtiä
pieniä uusia perunoita
hammastikkuja

Nuiji pihvit ohuiksi. Paloittele mozzarella, laita hiukan mozzarellaa kunkin pihvin päälle, laita päälle vielä muutama lehti salviaa ja kääri pihvit rulliksi. Sulje rullat hammastikuilla.

Pese ja puolita perunat ja pilko parsakaali. Laita ne folion sisälle, lisää hiukan suolaa ja pippuria ja kääri folio tiiviiksi nyytiksi. Puolita mansikat.

Kypsennä nyyttiä noin puoli tuntia grillillä. Kun nyytti alkaa valmistua, grillaa noin 10 minuuttia lihakääryleitä. Mausta lihakääryleet suolalla ja pippurilla ja tarjoile mansikat perunoiden ja parsakaalien kanssa.

Alkuperäisen ohjeen mukaan nämä olisi pitänyt tehdä uunissa. Iso virhe. Grillissä näihin tuli edes häivähdys makua. Yksi jäävuoren kokoinen varoitusmerkki on se, että mausteet lisätään vasta paistamisen jälkeen. Silloin suupalan mukana kitalakeen osuu ensimmäisenä mausteet ja loppu suupala ei maistu millekään. Let's face it, mozzarella ei ole mikään voimakkaan makuinen juusto.

Sisäfileen uhraaminen tämmöisiin kääryleisiin on hyvän raaka-aineen raiskausta. Sisäpaistista tehdyt pihvit riittävät mainiosti.

Vaikka mansikat olivat osasyyllinen tähän kokeiluun, jokin sai jättämään mansikat kaupan hyllylle. Ihan suoraan näin jälkiviisaana sanoen, eivät ne tätä olisivat pystyneet pelastaamaan. Ei tarvitse tehdä toiste. Älä sinäkään, ellet nauti mauttomasta ja ylihintaisesta ruuasta.

Viherterapiatauko

Grillitulen vahtivuorossa tutustuin ranchin viherrykseen hiukan lähemmin.

Punajuuri nauttii kotvan kosteudesta. Osa taimista on jo isoja, osa näyttää jämähtäneen vaivoin sirkkalehtien tasolle.

Persilja on oikeastaan aika kaunis. Tiheä sykerö terävän näköistä kasvia osoittautuu käsituntumalla yllättävän pehmeäksi ja lempeäksi.

Palsternakan muotokieli on melko sydämellinen.

Mintun vaalean viileä viherrys ja jo nuorena kurttuiset lehdet ovat mukava kontrasti vieressä ryhdikkäästi päivystävälle rosmariinille.

Ei mikään hullu hatuntekijä

Mutta hyvin mielikuvitukseton salaatinkasaaja. "Salaattiinhan voi laittaa ihan mitä vaan." Mutta aina sinne päätyy samat.

Ihan sama pätee grilliin. Tällä kertaa talouden molemmat aikuiset ylittivät itsensä ja kokeilivat jotain ihan uutta: broilerin koipinuijia. Joo, kuulen kuinka silmät nyt pyörivät, mutta sanalla sanoen, broilerilla on sama ongelma kuin pastalla: liian moni lounassyöttölä on pilannut hyvän raaka-aineen ja tehnyt siitä jotain, johon ei enää vapaa-ajalla kykene.

Nyylä pilkunviilaaja minussa korostaa nyt sanan broileri merkitystä. Broileri ei ole kana. Broilerin liha on mureaa ja valmistuu heti silmän välttäessä. Kana on sitkeää ja parasta pitkään muhivassa padassa.

Elitisti taloudessamme on tarkka lihastaan, oli kyse sitten mistä nappisilmästä tahansa. Hartaiden yritysen jälkeen on todettu, että paras broileri on koipinuija. Siinä lihan maku, syömisen helppous ja lihan määrä ja hinta verrattuna hukkaan on paras. Kakkosena tulee rintaleike. Ei siis ne ohuet, koneiden repimät fileriekaleet vaan se paksu, pullea, luun saattelema leike. Sen ainoa ongelma on paksuus, joka aiheuttaa optimaaliselle kypsyysasteelle amatöörikokin taidot ylittäviä haasteita ja jonka liha on kuivaa. Kolmosena tulee perinteinen koipireisi, jonka ehdoton etu on maukas liha (kiitos rasvan ja nahan), mutta suurena miinuksena lihan hankala saavutettavuus (vaatii reilusti nipertelyä, kun oikeasti on vaan nälkä) ja hukkaroippeen reilu osuus.

Siispä koipinuijat ja pallogrilli esiin, sytytyspiippu savuamaan ja töihin. Tai no. Ennakoi sen verran, että saat kintut marinadiin vähintään edellisenä päivänä. Nämä säihkysääret olivat marinadissa kaksi päivää eikä maku ollut mitenkään liian voimakas.

Grillatut broilerinkoivet ja piparminttukastike

1 paketti marinoimattomia broilerin koipinuijia
muutama oksa tuoretta timjamia
1 oksa tuoretta rosmariinia
3 - 5 rkl oliiviöljyä
suolaa

kastikkeeseen
1 dl piparminttumajoneesia (älä juutu tähän, tavallinen on ihan hyvä)
vajaa rkl valkoviinietikkaa
1 tl raastettua piparminttua
0,25 dl mehua
suolaa
mustapippuria
chipotle-tabascoa

Sekoita marinadiainekset eli timjami, rosmariini, öljy ja suola keskenään ja hiero koipinuijien pintaan. Anna marinoitua mausteissa jääkaapissa vähintään seuraavaan päivään. Grillaa koivet kypsiksi folion sisällä.

Sekoita kaikki kastikkeen ainekset keskenään. Valmista tuli!

Tämä kastike sopisi mainiosti ihan salaatinkastikkeeksikin. Suhtauduin koko kotkotukseen vähän epäilyksellä, kun piparminttu on jäänyt itselleni etäiseksi, mutta suhtautumiseni lämpeni tämän myötä loskakeleistä melkein kesäisiin lukemiin.

Hiilari on ystävä

Periaatteessa pasta on aivan ihanaa lähtien ihan perusmakaroneista ja spagetista sinne eksoottisiin virityksiin ja kalliisiin tuorepastoihin.

Pastan ongelma on vain suomalainen lounaskulttuuri, jossa ylikypsää lötköpötköä on tarjolla ihan jokainen päivä, aina yhtä ankeana. Siitä johtuen vaikka illalla tekisi miten fiiniä pastaa, se on aina vähän lounas.

Onneksi arki-iltana ei kaivata mitään konstikasta, kummallista ja komeaa. Riittää, kun se eroaa edes vähän siitä, mitä alakerran amixo tarjoaa. Eikä se vaadi gradutasoista suoritusta. Jo pelkästään pastan valuttaminen vedestä tuo jo selvän edun lounaisiin verrattuna.

Kikhernepasta

4 dl pastaa
(4 - 6 serranokinkkusiivua)
1 sipuli
1 tl inkivääritahnaa
1 tl juustokuminaa
ruokaöljyä
1 prk kikherneitä
0,5 dl sitruunamehua
suolaa
iso kasa pinaatin lehtiä

Keitä pastat ja valuta ne siivilässä. Paahda kinkkusiivuja hetki kuivalla paistinpannulla ja siirrä ne sitten sivuun. Laita pannulle öljy, inkivääritahna ja juustokumina. Sekoittele hetki. Lisää ohuiksi siivuiksi leikattu sipuli ja kuullota hetki. Lisää sitten huuhdellut ja valutetut kikherneet, sitruunamehu, muutama ruokalusikallinen vettä ja hiukan suolaa. Kiehauta sekoitellen hetki ja lisää joukkoon keitetty pasta ja pinaatin lehdet. Sekoita, anna pastan ja pinaatin lämmetä, lisää päälle paahdetut kinkkusiivut ja sitten voikin jo ryhtyä syömäpuuhiin.

"Pekonin kanssa olisi parempi" kuului pöydän toiselta puolelta suuri viisaus, johon yhdyn. Turha on hienostella jonkun serranokinkun kanssa sen paremmin kuin italialaisen äpäräveljensäkään kanssa. Vanha kunnon pekoni olisi parempi.

Inkivääritahnan määrän voi huoletta tuplata, samoin juustokuminan. Jälkimmäisen voi vaikka triplata tai lisätä reilun annoksen jauhettua korianteria. Ja miksei samoin tein muitakin eksoottisia juttuja maustekaapista, joita harvemmin tulee käytettyä.

Pinaatin lehtiä saa todellakin olla hämmentävän suuri kasa. Ne kutistuvat jollain omituisella tavalla niin, että ääriään myöten täysi pannu pinaattia katoaa kolmen farfallen joukkoon viidessä minuutissa. Pinaatin sijaan voisi kokeilla lehtikaalia tai vaikka paksoita.

Kinkun (tai pekonin) kanssa voisi myös paahtaa pähkinöitä, joita nakella annoksen päälle. Kasvisversionkin voisin tästä tehdä, jolloin jättäisin kinkun kokonaan pois tai sitten pariloisin kylkeen halloumia.

Sporttiparsa

Kun sporttilehti julkaisee parsaohjeen, joka istuu arki-illan aikatauluun kuin kahvimuki aamuiseen tahmatassuun, pitää antaa uunilohelle, tuolle jokaisen kouluruokalan ja lounashelvetin raiskaamalle jalokalalle, mahdollisuus.

Mahdollisuuden antaminen ei ollut turha idea, muttei myöskään tällaisenaan tule uudestaan tuotantolinjalle. Pienellä viilauksella homma alkaa kukkua kuin energiajuomaa saanut käkikello.

Parsaa ja lohta

n. 500 g lohifilettä

nippu vihreää parsaa

sitruunamehua

oliiviöljyä

mustapippuria

suolaa

tilliä

Laita uuni lämpiämään 200 asteeseen. Nosta lohifile foliopalalle. Folion pitää olla niin suuri, että sen pystyy taittelemaan lohen ympärille vielä sittenkin, kun parsat on pakattu lohen päälle. Ripsi lohen päälle sitruunamehua tai jos hifistelet, käytä sitruunalohkoja. 

Napsauta parsoista puumainen varren juuri pois ja kuori syötäväksi jäävä osa. Laita kuoritut parsat lohen päälle ja ripsi oman maun mukaan ensin oliiviöljyä, sitten suolaa, mustapippuria, sitruunamehua ja tilliä. Tuore tilli on aina paras, mutta kuivattu tilli sekä kustannustehokkaampaa että valmista käyttöön suoraan purkista.

Taittele koko paketti folion sisään ja käännä reunat niin, että paketti olisi mahdollisimman tiivis. Paista uunissa 30 - 35 minuuttia.

Itse olin liian varovainen sitruunamehussa ja liian hellämielinen oliiviöljyn kohdalla. Suolaa olisi voinut läimiä ihan kunnolla. Ehkä olisin voinut vaihtaa mustapippurin sitruunapippuriin.

Parsat kyllä kypsyvät tässä ajassa, mutta jäävät hiukan rapsakoiksi. Jos tykkäät parsastasi ihan pehmeänä, kokeilisin pitää uunissa vartin pidempään. Kala ei pääse tässä kuivumaan, kun folio on suljettu kunnolla ja sisällä on hiukan sitruunamehua ja öljyä. Lohen voisi hifistelijä kokeilla vaihtaa nieriään. Tätä voisi kokeilla myös jollain kuivemmalla kalafileellä, jolloin öljyä kannattaa laittaa hiukan enemmän.

Tuleekohan joskus tilanne, jossa parsaa olisi liikaa. Ei tunnu todennäköiseltä.

Vuori ja Muhammed

Punabasilika on nyt haudattu. Jotta toinen basilika ei tuntisi oloaan yksinäiseksi, sen viereen päätyi kaupan ruukkubasilika. Nyt jäljelle jäänyt basilika voi yksinäisen sijaan tuntea itsensä pieneksi ja säälittäväksi.

Aktiivisesta nyppimisestä huolimatta...

Apila!

Uuteen nousuun (ilman Stubbia)

Kokoomusnuoria ja Stubbin yli-innokasta kamppisjengiä ei tässä tarvittu, mutta valoa ja lämpöä tarvittiin. Ranchilla alkaa hiljalleen rehottaa muukin kuin apila.

Etupihan sukkahousulaatikosta löytyy tilli ja parsakaali. Laatikko tuntuu olevan liian pieni kahdelle näinkin rönsyilevälle lajille, mikä ensi vuotta ajatellen tässä pöytäkirjaan kirjattakoon.

Tilliä löytyy myös takapihalta pienestä puulaatikosta. Kaksi pientä riviä nauhatilliä on tuottanut kolme (3) tillintainta plus etualan persiljat. Viime vuonna sama laatikko ylsi parempaan suoritukseen. Nyt on voimat vissiin huvenneet apilankasvatukseen.

Apilan mysteeri ratkesi. Talouden apilaa inhoava aikuinen varastoi ulkovaraston hyllylle pussillisen apilansiemeniä. Talven aikana hiiret söivät pussin rikki ja puolet apilansiemenistä. Loput siemenet ovat varisseet hyllyltä tähän laatikkoon. Tässä mysteerissä on asioita, joita en ymmärrä (miksi apilanvihaaja ostaa apilaa) ja asioita, jotka on syytä muistaa syksyllä (kaikki siemenet ja sipulit sisävarastoon, ei ulkovarastoon).

Ruukkupersijla voi hyvin ja sitä on ehditty jo verottaa lautasellekin. Ruukku tuntuu sopivan sille, toisaalta ei se nyt huonosti näytä voivan puulaatikossakaan. Jälkimmäisessä on multaa vain hyvin ohuelti, joten kastelu on syytä muistaa. Persilja tuntuu ruukussa, syvemmässäkin mullassa, olevan janoista sorttia.

Säälittävä minttu on edelleen säälittävä, mutta vihdoin alkanut kasvaa. Odotan näkeväni ihmisen pään kokoisen minttupuskan elokuussa (mutten löisi vetoa asian puolesta, ainakaan isoilla summilla).

Osa rosmariinin lehdistä on alkanut kellertää. Toinen aikuinen on sitä mieltä, että rosmariini on selvästi kasvanut, itse en ole havainnut samaa trendiä ollenkaan. Rosmariinia verotettiin viikonloppuna, koska lampaanfileet kaipasivat marinadia.

Samaan marinadiin päätyi timjamia, joka on kotoisin kaupan hyllystä. Farmarin laiskuudesta johtuen timjamiruukussa on vähän vähemmän multaa, joten kasvi on reilu 5 senttiä reunojen alapuolella. Ilmeisesti se kuitenkin tukee, koska timjami on yllättävän terhakka ja pystyasennossa. Aiemmat timjamikokeilut ovat johtaneet maata pitkin retkottavaan kasviin.

Yrttiteema jatkuu, mutta nyt ei rehota. Tavallinen basilika ei näytä voivan sen paremmin hyvin kuin huonostikaan. Etualan punainen basilika taas... no, näet sen itsekin. Jälkiviisaana totean vain, että punabasilika näyttäisi olevan lämpötilan suhteen nirsompi ja että olisi pitänyt kylmien säiden aikaan ottaa se yöksi sisälle.

Toisessa isoista viljelylaatikoista on sekalainen seurakunta kaikkea hapsulehtistä. Etualalla hoipertelee porkkanat, joista osa kasvaa vauhdilla, osa kiiruhtaa hitaammin.

Laatikon keskellä on surullisenkuuluisa korianteri. Ne puolikuolleen näköiset rääpäleet on kalliita taimitarhan taimia. Niiden vieressä rehottaa kaupan hyllystä satunnaisgeneraattorilla valittu ruukkuyrtti (ei halpa tosin sekään). En pysty ymmärtämään, jos joku pystyy, kuulen mielelläni teorioita.

Ja laatikon perimmäisessä nurkassa on fenkolit. Jotenkin tillin ja porkkanan risteytyksen näköisiä taimia.

Toisessa isoista viljelylaatikoista on etualalla punajuuri. Osa taimista alkaa olla jo ihan näyttävän kokoisia, paikkaistutukset bongaa kuvasta vain, jos tietää etsiä.

Keskellä laatikkoa on taimikaupan kallis persiljantaimi. Osa lehdistä kellertää, mutta muuten suhteellisen hyvinvoiva. Kovin on vain pieni. Sen vieressä on sitruunamelissa, jolle en ole käyttöä keksinyt ja kasvutahdista päätellen ei tarvitse keksiäkään.

Laatikon perällä on palsternakat, joiden lehdet ovat symppiksen pyöreitä. Kunpa tulisi satoa!

Pienen viljelylaatikon sipulinvarret ovat suloisessa sotkussa ja vaikka pedantti luonteeni siitä kärsii, laiska luonteeni ei vaivaudu naatteja suoristelemaan. Avomaankurkun taimet kasvavat hiljalleen. Itse asiassa niin hiljalleen, että mietin näinköhän sieltä ennättää kurkun kurkkua tulla.

Ranchilla siis kaikki hyvin, kunhan punabasilikan hautajaiset saadaan pidettyä.

Jääkaapin vihanneslaatikon tyhjennys

Saatan olla hiukan huono ihminen. Tai ainakaan en kelvollinen martta. Ruuanlaitosta jää jatkuvasti jääkaapin vihanneslaatikkoon kaikenlaisia jämiä ja riippeitä, jotka eivät sopineet varsinaiseen sapuskaan ja jotka sitten uhkaavat aloittaa mätänemisprosessin ennen jääkaapista pois pääsemistään.

Mitä enemmän näitä jämäpaloja ja tähderehuja jääkaapista löytyy, sitä parempi syy laittaa uuni päälle. Tässä pyttipannussa on vaikea mennä vikaan.

Kasvissosekeitto

1 chili
parsakaalia
perunaa
bataattia
sipulia
porkkanaa
varsiselleriä
herkkusieniä
hunajaa
suolaa
3,3 dl ruokakermaa

Kuori ja pilko kaikki vihannekset reilun kokoisiksi paloiksi. Jos chilissäsi on valtavasti siemeniä (eli pieni palko on sisältä ihan pullollaan niitä), kannattaa ainakin herkempien rapsutella enimmät siemenet pois. Kovin nokonuuka ei tarvitse olla, ellei käsissäsi sitten ole habanero.

Laita palat uunipellille, mausta hunajalla (älä villiinny, vähän riittää) ja suolalla. Ripsi päälle ruokaöljyä. Jos intoa riittää, viljele joukkoon vaikka rosmariinia ja timjamiakin. Paahda uunissa noin 200 asteessa vihanneksia, kunnes ne ovat kypsiä.

Siirrä kypsät paahtuneet vihannekset isoon kattilaan ja soseuta ne suunnilleen sileäksi massaksi esimerkiksi sauvasekoittimella. Lisää vettä desi kerrallaan, kunnes sose alkaa muistuttaa keittoa. Yksi pellillinen paahdettuja vihanneksia imee vettä kuin juoppo kossua, eli yllättäviä määriä. Kuumenna keittoa hiljalleen levyllä, lisää kerma, sekoittele ja maista. Todennäköisesti joudut lisäämään suolaa, mutta se on helppo tehdä siinä vaiheessa, kun soppa on lautasella.

Chili on sillä lailla olennainen osa tätä keittoa, että ilman sitä jää tunne, että keitto on hiukan vajaa. Yhden chilin taktiikalla chilin lämmön tuntee, mutta kenenkään päänahka ei ala hikoilla eikä käsi hapuilla lassia.

Myös uuni on avainsana onnistumisessa. Mikään ei estä olemasta energiatehokas ja keittämästä rehuja kypsiksi kattilassa. Ero on kuitenkin sama kuin siinä, keitätkö lihapalan vai paistatko uunissa. Hunajan merkitys onnistumisessa on pieni, jos hunajaa ei satu olemaan, ei sitä juuri tätä varten kannata lähteä hakemaankaan.

Omasta jääkaapistani löytyi tänään yksi sipuli, yksi chili, kaksi isoa perunaa, pala bataattia, yksi pahasti vanhentunut porkkana, kaksi ikääntyvää herkkusientä ja varsisellerin jämät, jotka olivat siinä rajalla aikovatko homehtua vai versoa. Ja kas: kamala sellerin maku hälventyi makukakofoniaan ja lopputuloksena oli kuin olikin täysin terveellinen, turvallinen ja raikas keitto!

Voiko pipari olla suolainen

Kun joku hihkaisee toimistolla "pipareita keittiössä", onko kukaan ehdollistunut vastaanottamaan silloin suolaisia pipareita?

Se piti kokeilla, eikä vähiten siksi, että pääsin parmesaanin pariin. Ennen kuin ryhdyt kokeiluun, annan yhden vinkin.

TEE TUPLA-ANNOS!

Parmesaanipiparit

100 g voita
1 dl vehnäjauhoja
1,5 dl sämpyläjauhoja
hiukan suolaa
2 tl kuivattua timjamia
0,5 dl vettä
pari reilua kourallista parmesaaniraastetta
1 kananmuna

Paloittele voi ja yhdistele heti kaikki aineet kananmunaa lukuunottamatta. Alkuperäinen ohje puhuu nopeasta nyppimisestä, mutta jos käsin pitää jotain tehdä, itselläni on siihen tasan yksi tekniikka: viiden harottavan sormen kahmaisu ja kämmenellä painaminen. Toimii kuin häkä.

Kun kaikki on tasaisesti sekaisin, painele taikinasta levy ja anna sen jäähtyä esim. kelmun sisällä jääkaapissa puolisen tuntia. Ota sitten jauhoja ja kaulin ja kauli taikinasta vajaan puolen sentin paksuinen levy. Painele muotilla levystä keksejä uunipellille. Muotiksi käy vaikka vesilasi.

Voitele keksit kananmunalla ja ripottele keksien päälle hiukan parmesaaniraastetta. Paista 175-asteisessa uunissa noin vartti. Parhaimmillaan piparit ovat, kun ne ovat kullanruskeita, ei tummanruskeita.

Varoituksen sana lie paikallaan. Minä onneton lupasin ennen kokeilua työkaverille tuoda pipareita toimistolle. Taikinasta tuli vain yksi pellillinen ja kadun syvästi luvanneeni osan arvopellillisestä muihin suihin. Ainoa plussa tilanteessa on se, että on heinäkuu ja 90 % firmasta on lomalla. Ei siis välttämättä tule tappelua toimistolla.

Joudun kyllä tekemään välittömästi pari pellillistä lisää, että saan herkutella itsekin!

Pistaasitaivas

Tämä pitäisi oikeastaan tehdä syksyllä, kun omenasato kypsyy kotimaassa. Mutta tunsin pistaasin (ja voin) kutsun ja päätin toimia.

Omena-pistaasipiirakka

1 pkt (500 g) lehtitaikinaa palana
1 dl kuorittuja pistaasipähkinöitä
50 g voita huoneenlämpöisenä
3 rkl sokeria
1 tl vaniljasokeria
1 keltuainen
3 omenaa viipaloituna
3 rkl sulaa voita
2 rkl hunajaa

Rouhi pistaasit. Jos ruohiessasi keksit tähän hyvän menetelmän, kerro minullekin. Itse sain rouhetta aikaiseksi ottamalla talon leveälapaisimman veitsen ja keinuttelemalla sitä terävällä reunalla pähkinöiden päällä. Nyt on pistaasirouhetta sitten kaikkialla. Sekoita pistaasirouhe, huoneenlämpöinen voi, sokeri, vaniljasokeri ja keltuainen keskenään tahnamaiseksi seokseksi.

Kauli lehtitaikinapala hiukan ohuemmaksi leivinpaperille uunipellille. Taita reunoja hiukan ylöspäin ja levitä pohjalle pistaasitahna. Lado omenaviipaleet päälle ja valuta päälle hunaja ja sula voi. Paista 200 asteessa 25 - 30 minuuttia. Voit puolivälissä paistoa valuttaa vielä vähän lisää hunajaa omenien päälle.

Klassinen valinta sidekickiksi olisi vaniljajäätelö tai vaniljakermavaahto. Ehkä kanelikermavaahtokin toimisi.

Tämä on yksi harvoja jälkiruokia, joita toinen ruokakuntaan kuuluva otti lisää, vaikka väitti, ettei oikein innostunut pistaasista. Ensi kerralla kun teen, laitan tahnaan enemmän pistaasia ja ehkä myös kanelia. Omenaksikin koitan ensi kerralla valita jotain vähän turhankin voimakkaan makuista, ehkä granny smithia. Nyt voimakkaimmaksi elementiksi jäi voitaikina ja vaniljakastike, joka ei kyllä huono ole sekään, muttei varsinaisesti tämän jälkkärin pointti.

Tästä on helppo tehdä pienempikin versio. Tavallisista lehti- tai voitaikinalevyistä saa pienempiä piirakoita.

Epätoivoisen tilanteen palautuspala

Kolme viikkoa vuodessa on aikaa, jolloin maailma valmistuu (vaikka väkisin) ja joihin kulminoituu kaikki tauhka ja kuona, mitä työelämällä on repertuaarissaan tarjota. Nämä viikot ovat viikko ennen joulua, viikko ennen juhannusta ja viikko ennen lomaa.

Raskaat ajat vaativat mielenterveyden huoltamista. Äärimmäisiin kriisitilanteisiin eli useiden isojen ongelmien kulminoituessa samaan aikaan tämä ei sovi. Siihenkin on takataskussani lääke. Sen sijaan tämä on oivallinen tilanteisiin, jossa fysiikan lisäksi pääkoppa on joutunut lujille ja jotenkin pitäisi saada peilistä näkyviin taas ihminen.

Purista silloin viimeiset voimat ja kaiva iso kasa kulhoja esiin. Älä ajattele, seuraa vain ohjetta ja anna palaa.

Tehopalautus psyykelle, Naomin palat

ensimmäinen kerros

100 g voita

0,75 dl sokeria

100 g tummaa suklaata

0,5 dl kaakaojauhetta

1 kananmuna

200 g keksejä murskattuna

1 dl kookoshiutaleita

toinen kerros

50 g pehmeää voita

4 dl tomusokeria

0,5 dl vaniljakastikejauhetta

0,5 dl kylmää vettä

kolmas kerros

80 g tummaa suklaata

50 g pehmeää voita

1 dl tomusokeria

Murskaa keksit. Sulata suklaa, sokeri ja voi. Vaahdota kananmuna. Sekoita suklaaseos (voi olla lämmintä) kananmunavaahtoon koko ajan reippaasti sekoittaen. Sekoita joukkoon sitten kaikki muut ensimmäisen kerroksen aineet. Laita vuoan pohjalle leivinpaperi. Painele koko seos vuoan pohjalle ja laita jääkaappiin.

Sekoita toisen kerroksen kaikki aineet keskenään kuohkeaksi seokseksi. Helppoa ja nopeaa vatkaimella, ei toivotonta käsinkään. Valuta vaniljaseos ensimmäisen kerroksen päälle ja anna jäähtyä jääkaapissa. Tämän osan voi laittaa ensimmäisen kerroksen päälle heti kakkoskerrosseoksen valmistuttua. Sen sijaan kolmannen kerroksen kanssa kannattaa odotella tunnin verran, että kakkoskerros ehtii edes vähän jähmettyä.

Sulata suklaa ja voi. Lisää tomusokeri ja sekoita tasaiseksi. Levitä hellävaraisesti kakkoskerroksen päälle ohueksi kerrokseksi. Anna levätä jääkaapissa, kunnes on riittävän jähmeä.

Riittävä, koska joka tilanne on erilainen. Kyllähän löysääkin lusikalla syö hienosti ja jos tämä tulee omaan terapiatarpeeseen, mitä väliä miltä se näyttää, kunhan maku on kohdallaan. Kaverille viedessä hyvin jähmettynyt on mukava kuskata ja fiksumman näköinen vielä perilläkin.

Ohjeesta tulee tämmöisenään terapiaa vähän isommallekin kriisiytyneelle yhteisölle. Ohjeen puolittaminen onnistuu, mutta vaatii harkintaa. Jos vuokasi koko ei puolitu, ei kolmoskerrosta voi puolittaa, koska silloin siitä jää jäljelle vain pieni pläntti keskelle. Kakkoskerroksen voi puolittaa jo huolettomammin ja ykköskerroksen puolitus onnistuu mennen tullen. Ykköskerroksen kananmunaa sen sijaan ei kannata ryhtyä puolittamaan, sen voit laittaa kokonaisena vaikka muuta tulisi vain puolet.

Jos olet kova kookoksen ystävä, voi ykköskerrokseen tuikata kookosta reilusti enemmän. Ylipäätään ykköskerros kestää erilaisia variaatioita ja yllätyksiä keittiön ainesosien ja niiden määrien suhteen. Toisin kuin leivonnassa yleensä, tässä se ei ole niin nokonuukaa.

Kakkoskerroksen modifioimisessa kannattaa käyttää harkintaa. Jos kakkoskerros jää kovin pehmeäksi, tulee valmiin leivonnaisen leikkaamisessa ongelmia, koska kolmoskerros jähmettyy melko kovaksi ja pehmeä keskikerros tykkää leikkaamisen yhteydessä pursuilla yli äyräiden.